En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaisin.
Elämä jatkuu, minä hengitän, sydän lyö. Maailma kiertää radallaan, universumit syntyvät ja tähdet räjähtävät kaasupilviksi, ihmisiä syntyy ja kuolee, sotia syttyy.
Minä istun hämärässä asunnossa enkä tiedä mitä kirjoittaisin, koska tuhon hetkellä mieleeni jäi vain täysin epäolennaisia asioita; lounaspaikan rumat verhot, pöytäliinan tahra, jota yritin rapsuttaa irti (joten se sillä hetkellä tuntu tärkeältä), se miten väkinäisesti hymyilin, koska hymyileminenkin tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeältä.
Olin valmistautunut siihen hetkeen ja silti se tuli ihan nurkan takaa. Eikä minusta tuntunut yhtään siltä kuin kuvitelmissani. Minä istuin lounaskahvillassa jossa oli rumat verhot ja olin reipas ja iloinen ja tein lähtöä ja ymmärsin niin helvetisti ja hymyilin niin että poskiin sattui.
Mutta maailma kiertää radallaan, ionit syöksyvät magneettikentässä napa-alueille ja kaasupilvet puristuvat uusiksi planeetoiksi. Mitä sen kaiken rinnalla on yksi särkynyt sydän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti